Kirje Oliverille

Huomaan vielä vuosienkin jälkeen kantavani tuskaa menetetyn lapsen takia. Osa paranemisprosessia on oppia päästämään kuormittavista asioista irti. Ei sillä, että asiat pitäisi unohtaa. Päinvastoin, kaikki tunteet ja ajatukset tulee kohdata, käsitellä, tallentaa sydämeen ja lopuksi päästää irti. Irti päästäminen ei tarkoita, että asia haudataan maton alle tai siitä ei välittäisi enää. Ei, vaan asian kanssa tullaan yhdeksi ja tunnistetaan, että se tulee olemaan aina osa menneisyyttä eikä se tule koskaan muuttumaan.

Tämän pohjalta sainkin tehtävän, jossa kirjoitan kirjeen Oliverille. Tämän kirjoittaminen oli tavallaan helppoa, koska tunteet ja ajatukset ovat niin selvänä mielessä, mutta psyykkisesti tekstin tuottaminen oli raskasta. Tämä oli hyvä tehtävä irtipäästämisen suhteen, kun sain purettua asioita paperille. Niitä kun ei voi koskaan sanoa Oliverille suoraan.

Ajattelin julkaista kirjeen, vaikka aihe on edelleen arka itselleni ja suruprosessi on selkeästi vielä kesken. Julkaisemalla kirjeen koen saavuttavani irtipäästämisen, sillä päästän kirjeen pois käsistäni. Lue, koe, tunne tai ohita kokonaan. Minulle on vain väliä sillä, että päästän tunteeni vapaaksi.

"Hei, Oliver 

Ei mene päivääkään ettenkö ajattelisi sinua. Tai jos joku päivä jää välistä, niin mietin toisena päivänä senkin edestä.

Muistan aina sen päivän, kun kätilö kertoi, että yhden sydänäänen sijaan löytyikin kaksi ääntä. Alun hämmennyksen jälkeen kaikki alkoi tuntumaan jännittävältä. Kauan toivottu haave oli täyttymässä - tuplasti! Ostettiin kotiin kotikäyttöön tarkoitettu pieni doppler, jolla voitiin nauhoittaa teidän sydänääniä. Tumtumtumtum, sydämet hakkasivat vimmattua vauhtia. Oli hurjaa kuunnella niitä ääniä, sisälläni kasvoi kaksi pientä poikaa.

Oli hämmentävää seurata, miten tasaisesti kasvoitte. Veljekset kuin ilvekset. Kun liikkeet alkoivat tuntumaan, tiesin heti kumpi töni milläkin puolella. Veljesi oli alusta asti vatsan vasemmalla puolella alhaalla ja sinä olit oikealla ylempänä. Jossain ultrassa taisit monottaa veljeä päähän. Ja yhdessä ultrassa vilkutitte takaisinpäin.

Muistan myös päivän, kun kaikki muuttui. Unelmat hajosivat pirstaleiksi, ilo vaihtui suruun ja odotuksesta tuli kaikkea muuta kuin kaunista ja harmonista. Kukaan ei voi kuvitella sitä tunnetta, kun kuljet ambulanssissa kohti maan ainoaa asiantuntijaa, joka voisi pelastaa meidät kaikki. Tilanne meni nopeasti pahaksi ja vaakalaudalla oli jo meidän kaikkien henget. En välittänyt itsestäni, olisin tehnyt mitä vain teidän puolesta.

Heti kun ongelmat havaittiin, laitettiin rattaat pyörimään, mutta siitä huolimatta emme onnistuneet pelastamaan sinua. Tiesimme todennäköisyydet onnistumiselle, mutta ei meillä ollut vaihtoehtoa. Ilman hoitoa olisitte kumpikin menehtynyt. Kaiken jälkeen tunsin pettäneeni sinut ja tunsin olevani vastuussa kaikesta. Ehkä minun olisi pitänyt vaatia enemmän? Ehkä minun olisi pitänyt huomata, miten huonossa kunnossa jo olit?

Muistan aina sen päivän, kun kahden sydämensykkeen sijaan kuului enää yksi. Maailma hajosi palasiksi. Syytin itseäni, syytin maailmaa, itkin ja vajosin alas. Ilman isääsi en tiedä miten olisin selvinnyt kaikesta. Itkimme yhdessä, itkimme yksin ja itkimme vielä lisää. Olimme vihaisia, olimme lyötyjä, olimme niin avuttomia siinä tilanteessa. Olisimme tehneet mitä vain, jos se olisi ollut meistä kiinni.

Meitä ärsytti ihmiset, jotka yrittivät piristää tilannetta latteilla kommenteillaan. Mitkään sanat eivät tilannetta voinut korjata. Tosiasia oli, että me olimme menettäneet poikamme - sinut. Kaikki ei ymmärrä miltä tuntuu, kun osa sinusta kuolee. Minä tunsin sinut, minä näin sinut, minä kuulin sinun sydämenäänen ja minä odotin teitä kumpaakin saaapuvaksi. Kunnes julmasti se kaikki vietiin pois. Se oli se hetki, kun maailma romahti eikä paluuta enää ollut.

Menetyksen jälkeen kannoin sinua mukanani vielä kaksi kuukautta. Kukaan ei voi ymmärtää sitä ristiriidan määrää, mitä niihin kahteen kuukauteen sisältyi. Sivelin välillä päätäsi vatsan läpi, mutta et enää koskaan reagoinut kosketukseen. Et enää liikkunut, et enää kasvanut.

Tuntuu kuin muu maailma unohti sinut, ihan kuin sinua ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Me emme sinua unohtaneet ja meille olet aina olemassa. Me emme unohda koskaan. Meillä tulee aina olemaan kaksi poikaa. Minä synnytin kaksi poikaa tähän maailmaan, mutta sinulle jouduimme sanomaan hyvästit. 

Et koskaan päästänyt sitä ensimmäistä ääntä, et koskaan vetänyt ensimmäistä hengenvetoa, et koskaan puristanut pientä nyrkkiäsi sormen ympärille. Et koskaan tavannut meitä. Et koskaan tuntenut veljeäsi. Se hiljaisuus oli jotain todella kamalaa. Olit niin pieni, niin hento, niin liikkumaton, niin hiljainen. Meidän poika.

Vaikein asia mitä olen koskaan joutunut tekemään, oli sinun hyvästeleminen. Arkun kantaminen ja saattaminen krematorioon sai melkein jalat pettämään alta. Sait mukaan matkallesi unilelun, joka sinua varten ostettiin, jotta sinun ei tarvitse olla koskaan yksin. Uurnan laskeminen maahan sattui sydämeen niin paljon, etten osaa edes kuvailla sitä tuskaa. Edelleen meillä on ikävä sinua.

Ehkä me tapaamme vielä, kun sen aika koittaa. Ehkä me tapaamme ikuisuudessa ja halaamme sinua niin kauan, että aika menettää merkityksensä. Mutta nyt minun täytyy sanoa sinulle hyvästit.  Vaikka et ole täällä, olet meidän sydämessämme ainiaan.

Hyvästi Oliver, rakastan sinua, aina. 

Ikuisesti sinun,

Äitisi"